tiistai 20. joulukuuta 2016

2016

Vuosi alkaa lähestyä loppuaan, joten lienee aiheellista summata sen tapahtumia jollain tavalla yhteen. Kuluneet kaksitoista kuukautta ovat olleet ihmeellisiä, ja vuosi 2016 jääkin todennäköisesti mieleeni aina vanhainkodin sänkyyn asti aikana, jolloin uskaltauduin muuttamaan mieltä pakottavat ajatukset todellisuudeksi. Vuotena, jolloin uskaltauduin takaisin musiikin vietäväksi.

Tarinani laulaja-lauluntekijä Mattina alkoi tarkalleen ottaen jo ennen nyt loppuvan vuoden alkua. Pitkään harkinnassa ollut ajatus omien laulujen julkaisemisesta omalla nimellä alkoi konkretisoitua syksyllä 2015, kun aloitin Pahan mielen lauluja -ep:n valmistelut. Kuitenkin vasta tammikuun 22. päivä pääsin studioon asti, joten sitä on hyvä pitää jonkinlaisena syntymän päivänä. Koko levytysprosessi on edelleen vahvana mielessäni, sillä minua pelotti suoraan sanoen aivan helvetisti. Jollakin tapaa siirtyminen omalla nimelläni esiintyväksi artistiksi sai kaiken tuntumaan äärimmäisen henkilökohtaiselta. Tästähän on ollut puhetta jo aiemminkin, levyn valmistelusta voit lukea tarkemmin vaikkapa aiemmasta postauksestani.

Pahan mielen lauluja -ep:n julkaisu sijoittui huhtikuun ensimmäiseen 2016. Se oli aprillipäivä, mutta leikki oli päivästä kaukana. Jälleen pelkäsin aivan helvetisti. Sangen nopeasti kävi kuitenkin selväksi, että kokemani pelko oli jos ei turhaa ainakin liioiteltua. Ihmiset tuntuivat löytävän lauluni paremmin kuin olin uskonut ja kertoivat sen myös minulle – jokaisesta ep:n biisistä olen kuullut sanottavan, että se asuu kuulijassa johonkin hermoon. Tämä on kiistatta paras palaute, jonka lauluntekijä voi saada.

Debyyttini sai myös sangen hyvin huomiota eri medioissa. Esimerkiksi Soundi nosti Enempää en kerro -biisin esiin Nuoret ja raikkaat -juttusarjassaan, Desibeli.net arvosteli ep:n kokonaisuudessaan ja Le CoolTampere haastatteli muuten vaan julkaisun tiimoilta. Myös jokusilla muilla foorumeilla uusi tamperelainen artisti tuli mainituksi.

Sitten ep:n julkaisun olen keskittynyt erityisesti keikkailuun. On vaikea yrittää löytää sanoja siihen, miten paljon nautin ihmisille soittamisesta – tulkinta jää riittämättömäksi, mutta näkisin, että keikkailu on koko musiikin tekemisen suola. Kuluvan vuoden keikkatahti on yllättänyt minut täysin, sillä lopulta esiintymisiä tuli tälle vuodelle 15 kappaletta. Vaikka itse sanonkin, se on vähintäänkin tyydyttävä määrä itse keikkansa myyvälle signaamattomalle artistille, varsinkin kun pääsin ensimmäisen kerran lavalla vasta debyyttini julkaisun jälkeen huhtikuussa. Vuoden 2016 keikat näyttävät listauksena tältä:

              12.4. Ravintola Artturi, Tampere
              7.5. Yksityistilaisuus
              28.5. Cafe & Bakery Mimosa, Tampere
              25.6. Valtteri Festivaali, Tampere
              1.7. Cafe Lentua, Kuhmo
              23.7. O’Hara’s Freehouse, Tampere
              17.8. Yksityistilaisuus
              27.8. Tulli Block Party, Tampere
              9.9. Public House Huurre, Tampere
              24.9. Yksityistilaisuus
              4.10. On the Rocks, Helsinki
              22.10. Hotelli Helka, Helsinki
              5.11. Huurupiilo, Tampere
              23.11. On the Rocks, Helsinki
              3.12. Pannuhuone, Kuopio

Jokainen näistä keikoista on ollut omanlaisensa ja sellaisenaan hieno. Olen tavannut iltojen aikana upeita ihmisiä ja pidän itseäni etuoikeutettuna, että saan jakaa lauluni elävänä kuulijoiden kanssa. Erityisenä mieleen on kuitenkin jäänyt ehkäpä juhannuksen Valtteri Festivaali suuren tuotantonsa vuoksi, lisäksi sain siellä soittaa ensimmäisen festivaalikeikkani artistina ja ensimmäisen juhannuskeikkani ikinä. Tietysti jokainen muukin ilta on ollut erityinen ja jättänyt muistijälkensä minuun, ja onkin aiheellista lausua yhteinen kiitos kaikille tapahtumajärjestäjille, jotka ovat ottaneet minut soittamaan. Tarkempaa pohdintaa keikkailun hienoudesta olen esittänyt myös aiemmin.

Suunnitelmat vuodelle 2017 hahmottuvat hyvää vauhtia, ja juuri nyt minulla on vilpitön usko, että ensi vuodesta tulee vielä parempi kuin tämä nyt loppuva on ollut. Vielä en uskalla kertoa mistään tarkemmin, mutta näillä näkymin tulevana vuonna saan tehdä asioita, jotka toivon mukaan nostavat toimintani musiikintekijänä uudelle tasolle. Kaikesta salamyhkäisyydestä huolimatta pari ensimmäistä keikkaa on kuitenkin jo julki alkuvuodelle: 13.1. esiinnyn Joensuussa Kulttuurikahvila Laiturilla, 10.2. puolestaan Helsingissä Omatuntoklubilla. Lisää keikkajulkistuksia on tulossa myöhemmin.

Muutama henkilö tarvitsee erityismaininnan tässä postauksessa. Ensinnäkin Pahan mielen lauluja -ep:lle rummut soittanut Aapo Korhonen teki merkittävän työn debyyttini eteen. Samaten Musiikkituottaja-studion Elmeri Kinnusen ansiota on se, että levy onnistui siten kuin se onnistui. Katri Kallio Photography teki niin ikään hienoa jälkeä ep:n ulkoasun kanssa. Mitä nöyrimmät kiitokset, tämä ei olisi onnistunut ilman teidän apuanne.

Suurin kiitos kuuluu kuitenkin kaikille teille, jotka olette kuunnelleet musiikkiani ja tulleet keikoille. Vaikka lauluntekijänä minulla onkin ikään kuin sisäinen pakko tehdä musiikkia, jäisi kaikki tekemäni laulut pöytälaatikkoon, mikäli ette haluaisi niitä kuulla. Kumarran siis myös ja erityisesti teidän suuntaanne, ilman teidän tukeanne tämä ei olisi mahdollista.  

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Tulevaisuudennäkymiä

Tämän blogin kirjoitustiheys näyttää vakiintuvan pidemmäksi, kuin sen alun perin ajattelin. Siitä huolimatta aikeissani ei ole lopettaa blogipostausten kirjoittamista, sillä omasta mielestäni tämä on hyvä ja mielenkiintoinen foorumi ajatusteni ilmaisemiselle – tai ainakin itse olisin kiinnostunut lukemaan jonkun kuuntelemani artistin kuulumisia hänen itsensä kirjoittamina. Toivottavasti sinä ajattelet samoin.

Tällä kertaa aikomuksenani on ruotia hieman sitä, mitä aion tehdä tulevan talven aikana. Menneet kevät ja kesä olivat kiireisempiä, kuin uskalsin odottaa: Pahan mielen lauluja -ep sai kiitettävän vastaanoton lehtijuttuineen ja arvosteluineen kaikkineen, ja lisäksi olen levyn tiimoilta saanut soittaa viimeisen puolen vuoden aikana seitsemän keikkaa (tai kymmenen, mikäli yksityistilaisuudet lasketaan mukaan). Kaiken kaikkiaan arvioisin, että debyyttijulkaisuni onnistui siinä, missä sen pitikin. Siitä huolimatta hiljalleen alkaa olla aika siirtää katse eteenpäin.

Muutin noin kuukausi sitten Helsinkiin. Olen aina pitänyt maamme pääkaupungista: tämä on meidän mittakaavassamme suuri ja eläväinen, ihmisten kirjo on kaikkiin suuntiin muuta maata laajempi ja ulkoasultaan kaupunki on kaunis niin merenrannalta kuin sisempääkin katsottuna. Myös musiikin näkökulmasta Helsinki on melko ylivoimainen, täällähän on verrattain huomattavasti enemmän musiikintekijöitä, tapahtumapaikkoja ja kulttuurielämää. Luulen kotiutuvani tähän kaupunkiin hyvin.

Helsinkiläistymistäni edistää huomattavan paljon se, että jo näin nopeasti olen onnistunut löytämään itselleni uuden treenikämpän. Muusikkona minulle on elintärkeää, että minulla on paikka, jossa voin harjoitella ja toteuttaa itseäni riippumatta päivästä, kellonajasta tai äänentasosta. Uusi harjoittelutilani Vallilan Musahotellilla on juuri tällainen, sanalla sanoen oikein mallikelpoinen toinen koti. Muuttolaatikoita pakatessani ajatuksissani kyti pieni pelko, että Helsingin treenikämppätilanne olisi huono, enkä onnistuisi löytämään kaupungista sopivaa harjoittelutilaa kuin vasta kuukausien päästä, mutta onnekseni voin todistaa pelkoni olleen turha.

Kotikaupungin vaihtumisen mahdollisuus on ollut tiedossa jo pitkään. Nyt, kun se on toteutunut ja olen asettunut aloilleni Helsinkiin, pääsen vihdoin myös toteuttamaan suunnitelman, joka on pyörinyt mielessäni jo kauan. Jo alusta asti tarkoituksenani on ollut kasata toimintani ympärille kokonainen livebändi. Kuten olen aiemmissani kirjoituksissani avoimesti kertonut, olen aina ollut lähtökohtaisesti bändimuusikko, ja sooloartistiksi siirtymisestäni huolimatta olen sitä edelleen. Näkemykseni mukaan soittamisen ilo on suurimmillaan silloin, kun ympärillä on kasa muusikoita, jotka yhteistoiminnallaan tekevät sävelistä niin maagisia, kuin ne parhaimmillaan voivat olla. Kaipaan tätä taikaa.

Kokonaisen bändin voimin onnistuisin myös tuomaan keikoilleni huomattavasti lisää ilmaisuvoimaa, sillä kyllähän useampi soitin yhdessä soi suuremmin kuin akustinen kitara. Tästä huolimatta suunnitelmissani ei ole kuitenkaan tyystin lopettaa akustisten soolokeikkojen soittamista, joten mikäli olet niihin mieltynyt, huoli pois. Lopputulemana mahdollisuudet olisivat avoinna soittaa mitä erilaisimmissa paikoissa aina sähköttömistä torpista suuriin saleihin asti – kieltämättä kutkuttava ajatus.

Kuten olen jo aiemminkin vihjaillut, myös uuden musiikin julkaisun vuoro koittaa jossakin vaiheessa. Haaveissani on, että seuraava äänite tehtäisiin tuon uuden bändikokoonpanon voimin. Todennäköisin julkaisuformaatti on laadukas single, joka päästettäisiin maailmaan hyvin tehdyn musiikkivideon saattamana. Tällä hetkellä mielessäni pyörii kaksi uutta laulua, jotka keikkojen myötä ovat nousseet äänittämättömien biisieni joukosta omiksi suosikeiksini. Vielä en kuitenkaan uskalla mainita näitä lauluja nimeltä, sillä bändisovitusten myötä mitä tahansa voi tapahtua. Ties vaikka takavasemmalta joku odottamaton biisi kiilaisi suoraan kärkipaikalle ja veisi julkaisupaikan näiden kahden ennakkosuosikin nenän edestä.

Aikataulut bändin perustamisen ja uuden julkaisun toteuttamiseksi ovat laveat, mutta toivottavasti saan molemmat asiat hoitumaan mahdollisimman nopeasti. Hätiköimään en kuitenkaan ala vaan pyrin parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun molempien asioiden osalta. Jo tässä vaiheessa voitaneen tämä kuitenkin kirjoittaa auki, vaikka virallisemmat tiedotukset tekevät vielä tuloaan: jos olet taitava soittaja tai musiikkituotannon ammattilainen tai tunnet jonkun, joka on jompaakumpaa tai molempia, ota yhteyttä ja jutellaan asiasta enemmän.

Näiden pidemmän aikavälin tavoitteiden sivussa on yhtä kaikki vielä tätäkin vuotta muutama kuukausi jäljellä. Loppuvuodelle on tulossa vielä ainakin yksi keikka jokaiselle kuukaudelle: esiinnyn lokakuussa Helsingissä, marraskuussa Tampereella ja joulukuussa Kuopiossa. Tulevan vuoden keikkoja yritän parhaani mukaan myydä pitkin syksyä, jotta saisimme edes joitain valonpilkahduksia muutoin niin synkkään vuoden alkuun. Suunnitelmien toteutumista odotellessa nähdään siis keikoilla!

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Akustinen soolo

Sitten Pahan mielen lauluja -ep:n huhtikuisen julkaisun olen ehtinyt soittaa muutaman keikan. Se ei kaikilla mittareilla mitattuna ole välttämättä kovin paljoa, mutta se on tarpeeksi synnyttääkseen mielikuvia, joita voin hieman analysoida. Analysoitavaa nimittäin riittää, olenhan tavallaan joutunut opettelemaan keikkailun uudestaan sen jälkeen, kun aloin esiintyä yksin.

Kuten olen aiemmissa kirjoituksissani maininnut, olen aina pitänyt itseäni ennen kaikkea bändimuusikkona, enkä ole juurikaan pitänyt yksin esiintymisestä. Pikemminkin olen pakoillut yksin soittamista, esimerkiksi nuotiolauleskelua tai hääserenadeja ynnä muita vastaavia tilanteita.  Ihmisten kanssa soittaminen on nimittäin ylittämätön kokemus, yksi maailman hienoimpia asioita: yhtyeen jäsenet elävät sekunnilleen samaa tilannetta, lavalla vuorovaikutus toisten kanssa toimii parhaimmillaan pelkillä merkitsevillä katseilla, soittamisesta saatava nautinto on yhteinen ja sen aikaansaamat hymyt ovat aitoja. Esiintymisen ajan lavalla olevat muusikot ovat olemassa vain toisiaan ja yleisöään varten, kotona mahdollisesti odottavat siviilielämän kriisit eivät ole olemassa. Se on täydellistä.

Esiintymisen hetkeen katoaminen tietenkin pätee myös silloin, kun keikkailee yksin. Ensin mainittu loistaa kuitenkin poissaolollaan. Kun on yksin lavalla, ei ole ketään, jota katsoa silmiin tai jonka kanssa jakaa tilanne. Yksin esiintyessään lavalla on kirjaimellisesti yksin. Pohjimmiltaan pelottava ajatus – siinä sitä seisoo ainoana arvioitavana, ainoana mahdollisesti väärän nuotin soittavana, ainoana tunnelman latistajana.

Onneksi kaikkeen voi varautua. Helpoimmin keikkailun sisältämät sudenkuopat voi eliminoida jo ennalta viettämällä tunteja treenikämpällä, sillä siellä kulutetusta ajasta on vedettävissä suora linja siihen, miten hyvin esiintyjä livenä soittaa. Vastoin ehkäpä yleistä käsitystä, meillä muusikoilla on melko kova työmoraali. Ne meistä, jotka suhtautuvat toimintaansa vakavasti, viettävät valtaosan liikenevästä vapaa-ajastaan treenaten. Tampereen musakeskuksella, jossa itse treenaan, soitto kuuluu käytävillä usein lauantai-iltaisin vielä puoliltaöin ja sunnuntaina jälleen aamusta alkaen. Tätä ilmiötä ei kokemukseni mukaan useimmissa tehtaissa tai toimistoissa näe.

Toisesta näkökulmasta katsottuna satunnaiset virheet ovat ehdoton osa livekeikkaa. Vähän räkää täytyy aina olla, ja mielestäni hyvä esiintyjä uhraakin osan soittonsa täydellisyydestä keikalleen. Kun lavan tyhjän tilan hyötykäyttö ja virheetön soitanta eivät kulje käsi kädessä, taika piilee siinä, miten onnistuu esiintymisessään niin, että virheet eivät ole kriittisiä ja näin ollen häiritse keikkakokemusta. Yksin soittaessa tämä on haasteellista, olkoonkin, että akustisen soolokeikan aikana yltiöpäinen pogoilu ympäri lavaa vaikuttaisi lähinnä koomiselta. Kuten sanottu, sitä kuitenkin on yksin vastuussa jokaisesta soivasta sävelestä.

Mielestäni olen itse onnistunut tähän mennessä hyvin, kaikki keikkani ovat olleet soitannollisesti positiivisen puolella. Luultavasti sarja ei tule jatkumaan ikuisuuksiin, mutta toistaiseksi saldo on yhtä kaikki hyvä. Uskon tämän johtuvan siitä, että olen käyttänyt paljon aikaa sovittaakseni lauluni keikkaversioiksi. Mies ja kitara -hengessä olisi helppoa mennä sieltä, mistä aita on matalin ja panna vain soitellen ilman sen suurempaa ajatusta taustalla. Tällainen välinpitämättömyys kuultaisi kuitenkin väistämättä läpi esityksestä, yksin soittaminen kun on loppujen lopuksi vaikeampaa kuin yhdessä soittaminen.

Kuulostaakseni hyvältä yksin, mietin tarkkaan, mitä milloinkin soitan ja miten laulan. Hyödynnän jossain määrin myös laitteistoa, täytän sointiani esimerkiksi huuliharpuilla ja stomp boxilla. Varsinkin jälkimmäinen on osoittautunut erittäin kelvolliseksi työkaluksi tuoda monipuolisuutta mies ja kitara -keikkaan: vaikka stomp box ei salli paljoa variointia, jo yksinkertainen poljenta kappaleen taustalla tuo lauluun huomattavan lisän ja on omiaan nostamaan sen tehoa. Lopputulemana on yhden miehen orkesteri, jossa soi laulun lisäksi kolme soitinta, ja kolme puolestaan on tässä mittakaavassa paljon enemmän kuin yksi.

Akustisista sooloistani on jo tähän mennessä jäänyt varsinaisen musiikin lisäksi käteen kaksi hienoa, ehdottomasti mainittavan arvoista ilmiötä. Ne ovat yleisö ja tapahtuman tunnelma. Lavalta katsellessa silmiini on osunut, että poikkeuksetta monien ihmisten kasvoilla on ollut sangen keskittyneitä ilmeitä. Tietenkään ilmiö ei ole absoluuttinen, aina siellä myös näkyy myös aika ajoin puhelintaan vilkaisevia henkilöitä, mutta puhelinten aiheuttama häiriö on helppo sivuuttaa, kun niin monet muut ovat selvästi sisässä esitettävän laulun tunnelmassa. Lauluntekijänä minut herkistää se, että näen ihmisten keskittyvän siihen, mitä he kuulevat. Vähempikin nimittäin riittäisi: jos jokin laulu koskettaa edes yhtä kuulijaa, se on kuin voittaisi kimppalotossa – ehkä pieni asia yksittäiselle yleisön jäsenelle (tai lottoajalle), mutta valtavan suuri minulle itselleni.

Yleisön keskittymisestä seuraa väistämättä myös se, että akustisilla soolokeikoillani yleinen tunnelma on ollut aivan toisenlainen kuin se on ollut aiempien bändieni keikoilla. Raskasta rockia soittavan livebändin keikoilla tunnelma on usein riehakas, mutta yksin kitaransa kanssa esiintyvän artistin keikalla tunnelma on pikemminkin harras. Tätä tunnelmaa on hauska lukea ja siihen on vähintään yhtä hauska mukautua. Olenkin keikoillani hetken mielijohteesta muuttanut settini rakennetta tai varioinut sovituksiani lennosta, mikäli yleinen tunnelma on tuntunut sitä vaativan. Se, että ympärillä ei ole bändiä ja sille yhdessä sovittuja kaavoja, onkin eräs yksin soittamisen ehdottomia hienouksia. Sitä tavallaan voi tehdä aivan mitä huvittaa.

Valtavan suurta kokemusta minulla ei vielä soolokeikoista ole, joten on luonnollista, että minua jännittää melko paljon jokainen esiintymiseni. Mahassa kiertää, mielessä pyörii epäonnistumisen pelko. Tästä huolimatta tuntuu siltä, että olen löytänyt itsestäni täysin uuden puolen esiintyvänä artistina. Voisin sanoa peräti kehittyneeni muusikkona, vuosien yksin soittamisen pakoilemisen jälkeen olen oppinut nauttimaan omillani olemisesta.  Se on upea tunne, joka pistää koko kehon kihelmöimään ja tekee minut kärsimättömäksi. En malta odottaa, että pääsen esiintymään seuraavan kerran.


perjantai 6. toukokuuta 2016

Artistiksi: nollasta tasolle yksi

Alkuperäinen ajatukseni oli kirjoittaa studiopäiväkirjaa muistuttava postaus. Sitten tajusin, että alkuvuoteni on pitänyt sisällään hyvin paljon muutakin. Siksi päädyinkin laatimaan listauksen asioista, jotka minun on täytynyt huomioida ennen (ja jälkeen) laulaja-lauluntekijän alter egoni lanseerausta. Muun muassa näiden seikkojen kanssa olen työskennellyt viimeiset kuukaudet.

1. Laulut. Biisimateriaali on itseisarvoisella sijalla yksi. Ei ulkonäkö, ei lauluääni, ei soittotaito tai mikään kanna pitkälle, mikäli ei ole hyviä biisejä. Laulun hyvyys on kuitenkin pitkälti mielipidekysymys, joten paremmin muotoiltuna asia kuuluukin ehkä näin: ilman musiikkia, jonka takana artisti voi seistä selkä suorana, on turha tehdä mitään. Kun olin päättänyt äänittää Pahan mielen lauluja -ep:n, vietin viikkotolkulla ajatellen, mitkä laulut äänitteelle tulisi. Mielestäni onnistuin, julkaisu pitää sisällään siihen mennessä säveltämistäni lauluista parhaat ja kokonaisuus esittelee musiikillisia ulottuvuuksiani monipuolisesti.

2. Treenit. Jokainen muusikko tietää sen totuuden, että treenikämpällä täytyy olla valmis viettämään kaikki irtoava vapaa-aika. Jos haluaa soittaa, täytyy soittaa eikä soitella. Itselläni harjoittelun määrä nousi tätä levyä tehdessä potenssiin kuusi, sillä soitin kaikki levyllä kuultavat soittimet rumpuja lukuun ottamatta itse. Näin ollen minun piti harjoitella biisien laulut, kitarat, huuliharput, bassot ja koskettimet sekä bändisovitukset. (Kohta joku viisaampi tulee sanomaan, että yksi potenssiin kuusi ei ole kuusi, mutta niin se vain nyt tällä kertaa on. Olen muusikko, en matemaatikko – onneksi, minusta tulisikin tosi surkea lukujen kanssa pläräilijä.)

3. Äänitykset. Studiotyöskentely on äärimmäisen mukavaa hommaa, sääli vain, että en tiedä siitä juuri mitään. Äänimiehen työskentely on aina ollut minulle lähinnä jonkinlaista taikuutta, jota en voi ymmärtää. Onneksi on kuitenkin olemassa ammattilaisia: Musiikkituottaja-studio viehättävässä Kuhmossa maamme itärajalla oli nappivalinta, kun lopullista masteria kuuntelee. Itse äänitykset sujuivat soittimien osalta moitteetta ja nopeasti, pohjat saimme kasaan neljässä päivässä. Laulujen kanssa tulikin vastaan eräänlainen force majeure, kun sairastuin äänen tuhoavaan tautiin. Arvaatte, että vitutti. Loppujen lopuksi Pahan mielen lauluja saatiin kuitenkin äänitettyä, vaikkakin kahdessa erässä; jatkossa en kuitenkaan ehkä varaa studioaikaa pahimman influenssakauden ajaksi.

4. Visuaalinen ilme. Ulkoista asua ei sovi väheksyä, sillä kuvilla ja kuvituksilla luodaan mielikuvia siinä missä äänilläkin. Siksi valokuvaus ja graafinen suunnittelu ovat tärkeässä osassa, kun artistina lähtee itseään yleisölle esittelemään. En ole itse riittävän taitava kummassakaan, niin diy-henkinen kuin tahtoisinkin olla, joten käännyin jälleen ammattilaisen puoleen. Pahan mielen lauluja -levyn ulkoasu on Katri Kallion käsialaa, ja hän teki hienoa työtä sekä promokuvien että kansitaiteen saralla. Suunnittelupalaverien ja kuvausten jälkeen onnistuimme siinä, mitä tavoittelimmekin: visuaaliselle puolelle saatiin vangittua musiikkiin sopiva tunnelma.

5. Julkaisu. Päivän sana on single. Nimiartisteista yhä useammat ilmoittavat julkaisevansa jatkossa ainoastaan yksittäisiä biisejä levykokonaisuuksien sijasta. Pohdin tätä vaihtoehtoa myös itse, siis että olisin julkaissut äänittämäni laulut yksi kerrallaan. Lopulta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kuuntelen omia mieltymyksiäni useamman kappaleen kokonaisuuksia kohtaan, ja siten päädyinkin julkaisemaan kaikki neljä laulua kerralla. Ep:tä ei tietenkään voi vielä pitää kattavana albumikokonaisuutena, mutta jonkinlaisen kaaren tuotokseni laulujen välillä näen, eikä tuota kaarta olisi syntynyt, jos julkaisumalli olisi ollut toisenlainen.

6. Jakelu. Äänitteen formaatti on nykyään oikeasti punnitsemisen arvoinen seikka. Digitaalinen, cd, vinyyli, kasetti – vai kaikki? Fyysisen äänitteen tahdoin ehdottomasti, mielestäni niissä on digitaalista julkaisua aidompi fiilis kansineen kaikkineen. Lopulta päädyin kahteen ensimmäiseen, lähinnä siksi, että vinyyli ja kasetti ovat minulle itselleni lähinnä lapsuudesta tuttuja ystäviä, jotka eivät ole riittävissä määrin seuranneet mukana elämän varrella. Ostan itse levyni ainoastaan cd-muodossa. Omakustanneartistina ajatellen fyysiset äänitteet sisältävät myös riskin, että ne jäävät käsiin, kun valtaosa ihmisistä kuuntelee musiikkinsa suoraan netistä. Onneksi näin ei ole käynyt, vaan levyt ovat lähteneet liikkumaan sangen miellyttävissä määrin. Digijakelu puolestaan on nykyään loistavissa uomissa, sillä valittavissa on lukuisia yrityksiä, jotka jakelevat musiikin kaikkiin suurimpiin musiikkipalveluihin.

7. Promootio. Levyn julkaiseminen tai artistiksi siirtyminen ylipäänsä on melko turhaa, jos kukaan ei tiedä, kuka olet. Näin ollen täytyy myös miettiä, miten oman pärstän saa ihmisten nähtäville. Musiikki- ja muu lehdistö ovat edelleen vahvasti kantamissaan, ja niiden rinnalle on tullut sosiaalisen median myötä myös blogit, markkinoidut päivitykset ynnä muut vastaavat. Iänikuinen puskaradio on tietenkin voimakas tekijä edelleen, kuten myös jaot esimerkiksi Facebookissa. Yllättävän hyvin olenkin saanut hankittua levylleni näkyvyyttä omien kanavieni ulkopuolella, josta totta kai on kiittäminen niitä tahoja, jotka ovat katsoneet minut mainitsemisen arvoiseksi artistiksi.

8. Internet. Nettisivut ja niiden päivittäminen on helppoa hommaa, mutta aah, sosiaalinen media. En kuulu diginatiiviin sukupolveen ja vasta tämän rupeaman myötä olen päätynyt erilaisille sosiaalisen median sivustoille. On Facebookia, Twitteriä ja Instagramia, on tämä blogi. On lukematon määrä muita sivustoja, joilla minulla ei vielä ole profiilia mutta joihin sellainen pitäisi tehdä. Täytyy myöntää, että monen eri some-palvelun toimintatapojen oppiminen lyhyessä ajassa on tuntunut melko vaikealta, mutta kyllä se siitä. Aion sinnitellä ja oppia. On kannustavaa ajatella, että somen opeteltuaan näpeissä on melko vaikutusvaltainen markkinointikanava.

9. Keikat. Keikoille on jokaisella soittajalla aina kova hinku, ja miksipä ei olisi, se on ainakin minulle parasta, mitä tiedän. Ihmisille soittamisen tunnetta ei voita tässä maailmassa mikään, ei kerta kaikkiaan mikään. Keikkojen hankkiminen on omanlaisensa haastava kiihoke myös, on kiinnostavaa pyrkiä esiintymään erilaisiin paikkoihin. Samaten on jokaisella kerralla yhtä palkitsevaa, kun jossain nappaa. Puhelimessa ja sähköposteja kirjoittaessa kuluukin nykyään varsin suuri osa vapaa-ajasta, ja loppuaika menee palatessa kohtaan kaksi, treenatessa.

10. Raha. Sanomattakin on selvää, että mikään ei ole ilmaista. Rahalla ei kuitenkaan ole oikeastaan merkitystä omasta halusta tehdessä, enkä olekaan käyttämiäni euroja jäänyt pohtimaan. Siksi en kirjoitakaan rahasta enempää – näitä hommia tehdään sydämestä, eikä toiminnalle lasketa hintalappua.

Näin. Esittämäni kohdat eivät ole minkäänlainen ohjenuora, miten alkaa artistiksi. Listaus ei myöskään ole täydellinen. Pikemminkin kyseessä on kuvaus siitä, mitä minä olen itse ottanut huomioon soolouraa käynnistäessäni, joku toinen on saattanut tehdä aivan toisin kaiken. Huomion arvoista on myös se, että mikäli tahtoo lyödä läpi, täytyy edellä esitetyt kohdat toistaa yhä uudelleen ja uudelleen. Onneksi saan suunnatonta nautintoa kaikesta, mitä musiikkiin liittyen teen – eikä tähän leikkiin kai ryhtyisikään kukaan sellainen, joka ei tästä vilpittömästi nauti.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Omalla nimellä, yksin?

Noin vuosi sitten päässäni alkoi rakentua ajatus: voisin äänittää muutaman uuden laulun. Ajatus ei sinänsä ollut uusi tai vieras, sillä onhan noita studiovierailuja tullut tehtyä, mutta tällä kertaa kyse kuitenkin oli jostain muusta. Siitä, että tekisin levyni itse. Omalla nimelläni, yksin.

Pöytälaatikkoni uhkasi pursuta yli lauluista, joita kukaan ei soita. Näytti myös siltä, että bändimme oli jäämässä tauolle, mutta itseäni ei tauko oikein huvittanut. Teki mieli tehdä jotakin. Kaikesta huolimatta päätös levyttämisestä ei kuitenkaan ollut helppo, sillä olen aina pitänyt itseäni enemmän bändimuusikkona kuin artistina – olkoonkin, että olen ollut enemmän tai vähemmän puuhamiehenä niissä yhtyeissä, joissa olen soittanut. Ajatus sooloartistiksi lähtemisestä tuntui jokseenkin siltä, kuin pettäisin soittokavereitani. Kun tämän näin muotoilee, lienee aiheellista tarkentaa, mistä tämä tunne kumpusi.

Minulla on toistakymmentä vuotta pitkä historia eri yhtyeistä. Varmastikin tärkein yhtyeeni on ollut se ensimmäinen, Strawels – teinivuosina pyöritetty bändi, joka opetti minulle käytännössä kaiken, mitä musiikin tekemisestä tiedän. Osa silloin oppimastani toki on jo auttamattoman vanhentunutta tietoa, niin radikaalisti on musiikkikenttä viimeisten vuosien aikana muuttunut, mutta esimerkiksi sosiaalisen median, suoratoiston ja itsensä ulkomusiikillisen brändäämisen merkitysten painottumisesta huolimatta eivät musiikin tekemisen perussäännöt ole nähdäkseni muuttuneet. Hyvää meininkiä ja hyviä keikkoja tarvitaan edelleen. Laulut, jotka on tehty vilpittömästi ja vailla paineita siitä, miten niiden nimet toimivat hashtageina, ovat uskoakseni edelleen kaiken tekemisen kulmakivi; se, minkä ansiosta musiikki parhaimmillaan jää elämään sesonkia pidemmäksi ajaksi.

Strawelsin ohella pidän erittäin tärkeänä liittymistäni Varjoaine-yhtyeeseen vuonna 2012. Pidin siinä kahdenkympin kieppeillä turhan pitkäksi venähtäneen tauon bändeistä ja soittelin lähinnä huvikseni kotona, kunnes liityin täysin porukan ulkopuolelta laulajaksi Varjoaineeseen. Tämä yhtye palautti mieleeni, miten paljon pidän kaikesta, mitä bänditoimintaan liittyy. Piru vie, että se tuntui hyvältä, soittaa ja laulaa pitkästä aikaa! Kipinä syttyi, ja siitä asti se onkin ollut sitten menoa taas. Hyvä niin. En ole varma, olenko tätä koskaan kenellekään Varjoaineen jäsenistä kertonut, mutta olen heille paljosta todella kiitollinen.

Viimeiset pari vuotta olen soittanut Maja-yhtyeessä. Majan osuus elämässäni on ollut yhtä lailla tärkeä, sillä juuri sen ansiosta olen rohkaistunut varsinkin tekstien kirjoittamisessa suomeksi. Olen saanut bändillemme tekemistäni sanoituksista paljon kannustavaa palautetta ja näin varmistunut siitä, että a) osaan jossain määrin tekstittää lauluja ja b) äidinkieleni on se kieli, jolla haluan lauluni kirjoittaa. Majan myötä olen myös päässyt jälleen kokemaan sen nautinnon, jonka vain ihmisille esiintymisestä saa. Voisikin sanoa (jos sen haluaa näin dramaattisesti ilmaista) viime vuosien vakuuttaneen minut jälleen siitä, että musiikin tekeminen ja esittäminen mahdollistavat parhaat tunteet, jotka tiedän. Orgasmi tulee hyvänä kakkosena, nousuhumala ehkä kolmantena.

Olen vuosien varrella soittanut myös monissa erilaisissa projekteissa, mutta näiden kolmen yhtyeen kautta muusikon identiteettini muodostumista on helpoin kuvata. Tiivistettynä: Strawelsin aikana pidin itseäni ehdottomasti kitaristina – vaikka olinkin myös yhtyeemme solisti, olin sitä vain siksi, että satuin olemaan meistä ainoa, joka osasi edes hieman laulaa. Varjoaineeseen puolestaan liityin nimenomaan laulajaksi, mikä mielestäni osoittaa sen, miten äänihuuleni nousivat lopulta kitarani ohelle tasavertaiseksi soittimeksi. Majan kanssa lienee tapahtunut kuitenkin sooloartistiksi siirtymiseni kannalta ratkaisevin muutos. Olen toiminut yhtyeemme ainoana biisinkirjoittajana ja tässä toimessani huomannut alkaneeni painottaa kaikessa Majaan liittyvässä toiminnassani sävellyksiä ja sanoituksia, siis musiikin sisältöä, yhä enemmän. Kuin huomaamatta olen alkanut pitää itseäni ennen kaikkea lauluntekijänä, en vain kitaristina tai laulajana.

Minäkuvani muutos muusikosta lauluntekijäksi selittää hyvin, miksi olen nyt aloittamassa uraa sooloartistina. Vaikka kitaristi tai laulaja minussa, kuten yhdessä soittamisesta saamani ilokaan, eivät ole mihinkään kadonneet, nyt kun määrittelen itseni lauluntekijäksi, tuntuu jokseenkin luontevimmalta myös esittää tekemäni laulut omalla nimelläni. Olla niitä artisteja, joita kutsutaan laulaja-lauluntekijöiksi.

Nyt alkaa näemmä lähteä lapasesta, täytyy palata maan pinnalle. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että kaiken edellä mainitun lisäksi minua ajaa eteenpäin eräs hyvin yksinkertainen seikka. Seikka, jota huomaan usein itsekin vähätteleväni: en oikeastaan osaa olla tekemättä tätä. Keskustellessani ihmisten kanssa monesti sivuutan intohimoni musiikin tekemiseen ikään kuin pelkkänä harrastuksena. Sanon heille, että ”kyllähän mä soittelen, mutta se nyt vaan on sellasta”. Se on paskapuhetta. Siitä asti, kun kolmannella luokalla perustimme ensimmäisen bändimme (tämä tapahtui välitunnilla juuri ennen kesäloman alkua, kun kukaan meistä osannut vielä edes soittaa mitään soitinta), olen halunnut aina ja vain tehdä ja esittää omaa musiikkiani, en muuta.

Noin, tulipa sanottua tämäkin ääneen.

Kun nyt katson musiikillista historiaani taaksepäin, huomaan, että minua pitkään vaivannut pelko bändini ja sen jäsenten pettämisestä on ollut turha. Kuten elämän yleensä, näen tämänkin oikeastaan osana syy–seuraus-suhteiden jatkumoa, jossa yksi asia on vaikuttanut toiseen ja lopulta johtanut siihen, että juuri näin tämän täytyy mennä. Olen sinut itseni ja sooloiluni kanssa. Kyse ei ole pettämisestä, vaan siitä, että teen asiat niin kuin koen oikeaksi tehdä.

Tähän on hyvä lopettaa, nyt on tämä vihko auki. Näkisin, että tämä teksti toimii hyvin tietynlaisena biografiana, esitelmänä niistä poluista, joita pitkin olen tähän hetkeen päätynyt. Tältä pohjalta onkin sitten hyvä jatkaa keskittymällä siihen, mitä on nyt ja mitä ehkä huomenna tulee. Jatkossa tulen kirjaamaan tänne muusikon arkeni kuvailuja ynnä muuta vastaavaa, ja kukaties jos sille päälle satun, saatan venyttää tätä blogia yleisempäänkin suuntaan ja pohdiskella musiikkia ja siihen liittyviä ilmiöitä laajemminkin. Aika näyttää, mihin tässä lopulta päädytään.