perjantai 1. huhtikuuta 2016

Omalla nimellä, yksin?

Noin vuosi sitten päässäni alkoi rakentua ajatus: voisin äänittää muutaman uuden laulun. Ajatus ei sinänsä ollut uusi tai vieras, sillä onhan noita studiovierailuja tullut tehtyä, mutta tällä kertaa kyse kuitenkin oli jostain muusta. Siitä, että tekisin levyni itse. Omalla nimelläni, yksin.

Pöytälaatikkoni uhkasi pursuta yli lauluista, joita kukaan ei soita. Näytti myös siltä, että bändimme oli jäämässä tauolle, mutta itseäni ei tauko oikein huvittanut. Teki mieli tehdä jotakin. Kaikesta huolimatta päätös levyttämisestä ei kuitenkaan ollut helppo, sillä olen aina pitänyt itseäni enemmän bändimuusikkona kuin artistina – olkoonkin, että olen ollut enemmän tai vähemmän puuhamiehenä niissä yhtyeissä, joissa olen soittanut. Ajatus sooloartistiksi lähtemisestä tuntui jokseenkin siltä, kuin pettäisin soittokavereitani. Kun tämän näin muotoilee, lienee aiheellista tarkentaa, mistä tämä tunne kumpusi.

Minulla on toistakymmentä vuotta pitkä historia eri yhtyeistä. Varmastikin tärkein yhtyeeni on ollut se ensimmäinen, Strawels – teinivuosina pyöritetty bändi, joka opetti minulle käytännössä kaiken, mitä musiikin tekemisestä tiedän. Osa silloin oppimastani toki on jo auttamattoman vanhentunutta tietoa, niin radikaalisti on musiikkikenttä viimeisten vuosien aikana muuttunut, mutta esimerkiksi sosiaalisen median, suoratoiston ja itsensä ulkomusiikillisen brändäämisen merkitysten painottumisesta huolimatta eivät musiikin tekemisen perussäännöt ole nähdäkseni muuttuneet. Hyvää meininkiä ja hyviä keikkoja tarvitaan edelleen. Laulut, jotka on tehty vilpittömästi ja vailla paineita siitä, miten niiden nimet toimivat hashtageina, ovat uskoakseni edelleen kaiken tekemisen kulmakivi; se, minkä ansiosta musiikki parhaimmillaan jää elämään sesonkia pidemmäksi ajaksi.

Strawelsin ohella pidän erittäin tärkeänä liittymistäni Varjoaine-yhtyeeseen vuonna 2012. Pidin siinä kahdenkympin kieppeillä turhan pitkäksi venähtäneen tauon bändeistä ja soittelin lähinnä huvikseni kotona, kunnes liityin täysin porukan ulkopuolelta laulajaksi Varjoaineeseen. Tämä yhtye palautti mieleeni, miten paljon pidän kaikesta, mitä bänditoimintaan liittyy. Piru vie, että se tuntui hyvältä, soittaa ja laulaa pitkästä aikaa! Kipinä syttyi, ja siitä asti se onkin ollut sitten menoa taas. Hyvä niin. En ole varma, olenko tätä koskaan kenellekään Varjoaineen jäsenistä kertonut, mutta olen heille paljosta todella kiitollinen.

Viimeiset pari vuotta olen soittanut Maja-yhtyeessä. Majan osuus elämässäni on ollut yhtä lailla tärkeä, sillä juuri sen ansiosta olen rohkaistunut varsinkin tekstien kirjoittamisessa suomeksi. Olen saanut bändillemme tekemistäni sanoituksista paljon kannustavaa palautetta ja näin varmistunut siitä, että a) osaan jossain määrin tekstittää lauluja ja b) äidinkieleni on se kieli, jolla haluan lauluni kirjoittaa. Majan myötä olen myös päässyt jälleen kokemaan sen nautinnon, jonka vain ihmisille esiintymisestä saa. Voisikin sanoa (jos sen haluaa näin dramaattisesti ilmaista) viime vuosien vakuuttaneen minut jälleen siitä, että musiikin tekeminen ja esittäminen mahdollistavat parhaat tunteet, jotka tiedän. Orgasmi tulee hyvänä kakkosena, nousuhumala ehkä kolmantena.

Olen vuosien varrella soittanut myös monissa erilaisissa projekteissa, mutta näiden kolmen yhtyeen kautta muusikon identiteettini muodostumista on helpoin kuvata. Tiivistettynä: Strawelsin aikana pidin itseäni ehdottomasti kitaristina – vaikka olinkin myös yhtyeemme solisti, olin sitä vain siksi, että satuin olemaan meistä ainoa, joka osasi edes hieman laulaa. Varjoaineeseen puolestaan liityin nimenomaan laulajaksi, mikä mielestäni osoittaa sen, miten äänihuuleni nousivat lopulta kitarani ohelle tasavertaiseksi soittimeksi. Majan kanssa lienee tapahtunut kuitenkin sooloartistiksi siirtymiseni kannalta ratkaisevin muutos. Olen toiminut yhtyeemme ainoana biisinkirjoittajana ja tässä toimessani huomannut alkaneeni painottaa kaikessa Majaan liittyvässä toiminnassani sävellyksiä ja sanoituksia, siis musiikin sisältöä, yhä enemmän. Kuin huomaamatta olen alkanut pitää itseäni ennen kaikkea lauluntekijänä, en vain kitaristina tai laulajana.

Minäkuvani muutos muusikosta lauluntekijäksi selittää hyvin, miksi olen nyt aloittamassa uraa sooloartistina. Vaikka kitaristi tai laulaja minussa, kuten yhdessä soittamisesta saamani ilokaan, eivät ole mihinkään kadonneet, nyt kun määrittelen itseni lauluntekijäksi, tuntuu jokseenkin luontevimmalta myös esittää tekemäni laulut omalla nimelläni. Olla niitä artisteja, joita kutsutaan laulaja-lauluntekijöiksi.

Nyt alkaa näemmä lähteä lapasesta, täytyy palata maan pinnalle. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että kaiken edellä mainitun lisäksi minua ajaa eteenpäin eräs hyvin yksinkertainen seikka. Seikka, jota huomaan usein itsekin vähätteleväni: en oikeastaan osaa olla tekemättä tätä. Keskustellessani ihmisten kanssa monesti sivuutan intohimoni musiikin tekemiseen ikään kuin pelkkänä harrastuksena. Sanon heille, että ”kyllähän mä soittelen, mutta se nyt vaan on sellasta”. Se on paskapuhetta. Siitä asti, kun kolmannella luokalla perustimme ensimmäisen bändimme (tämä tapahtui välitunnilla juuri ennen kesäloman alkua, kun kukaan meistä osannut vielä edes soittaa mitään soitinta), olen halunnut aina ja vain tehdä ja esittää omaa musiikkiani, en muuta.

Noin, tulipa sanottua tämäkin ääneen.

Kun nyt katson musiikillista historiaani taaksepäin, huomaan, että minua pitkään vaivannut pelko bändini ja sen jäsenten pettämisestä on ollut turha. Kuten elämän yleensä, näen tämänkin oikeastaan osana syy–seuraus-suhteiden jatkumoa, jossa yksi asia on vaikuttanut toiseen ja lopulta johtanut siihen, että juuri näin tämän täytyy mennä. Olen sinut itseni ja sooloiluni kanssa. Kyse ei ole pettämisestä, vaan siitä, että teen asiat niin kuin koen oikeaksi tehdä.

Tähän on hyvä lopettaa, nyt on tämä vihko auki. Näkisin, että tämä teksti toimii hyvin tietynlaisena biografiana, esitelmänä niistä poluista, joita pitkin olen tähän hetkeen päätynyt. Tältä pohjalta onkin sitten hyvä jatkaa keskittymällä siihen, mitä on nyt ja mitä ehkä huomenna tulee. Jatkossa tulen kirjaamaan tänne muusikon arkeni kuvailuja ynnä muuta vastaavaa, ja kukaties jos sille päälle satun, saatan venyttää tätä blogia yleisempäänkin suuntaan ja pohdiskella musiikkia ja siihen liittyviä ilmiöitä laajemminkin. Aika näyttää, mihin tässä lopulta päädytään.